Yö tanssii päiväsurmaajana
hulluudesta kunniaan ja loistoon;
sen huulilta maistuu merenneidon katkeruudelta,
ja niistä syntyy uusia myrkkyjä.
Suolapyhäköissä kuiskutellaan
syvyyksien terävää kieltä;
tulipunaisena ja tulikyntenä
herää se lupaava kiihko,
joka heikkoja appaa
ja kuolemattomien verellä maalaa
rivistöön olemisen.
Pikku hiljaa se tuijottaa mua
Lähes kaikki vaikenee niihin siipiin
Syvyys tietää kuinka pajon oon ikävöinyt
Sitä mustaa valoo, joka saa mut uneksimaan
Omasta sydämestä
~*~
Pikku hiljaa se tuijottaa mua
Vaeltaisin sen hehkuun jälkeen ikuisuuteen
Siellä, kun on pois aamutähdestä
Siellä, kun tieten tahtoen
Tuli voiman kärventää
~*~
Pikku hiljaa se tuijottaa mua
On jo aika laulaa niitä runoja kielletyjä
Ylin valta näki keitä tulin rakastamaan
Todenperäinen itselleni olin aina vain
Hän sanoo olevansa kuunnolla, että päivä päivältä haavat parantavat. Mies hymyilee, mutta silmänsä eivät kiiltää, ja uupuneina ne uppoutuvat ja katselevat kiinteästi mustassa maljakossa oleva kukkia. Kukaan ei tiedä miehen nimeä. Hän kuljeksi metsää, kun hänet kohdattiin. Suurimman osan ajasta mies käyttää tummia silmälaseja. Hän sanoo, ettei tykkää, kun vilkaistaan hänen sieluansa.
The Nocturnal Versifier 